Rummut vaietkoon, kun vain sarvilakki puhuu

Saamenkansan sarvilakkiin liittyvää keskustelua on käyty joitain vuosia. Siitä on tehty useita tutkimuksia, taideprojekteja ja se on herättänyt paljon mielenkiintoa myös medioissa. Sen palauttamisesta alkuperäiskansan omistukseen ja myös uudelleen käyttöön on nähty suuresti vaivaa. Siitäkin huolimatta, että sarvilakki on ollut käytössä ajallisesti hyvin lyhyen aikaa ja sitä on kuvattu sen vuoksi myös muotioikkuna. Naisen sarvilakki oli käytössä pohjoisen saamelaisilla 1700-1800 -luvuilla, jonka jälkeen se on alkanut kadota todennäköisesti Lestadiolaisen herätysliikkeen leviämisen vaikutuksesta tai joidenkin arvelujen mukaan epäkäytännöllisyystekijöiden vuoksi.

Saamelaisesineistöä on kulkeutunut ympäri maailmaa kielitieteilijöiden, tutkijoiden ja keräilijöiden toimesta. Näin on Euroopan museoihin päätynyt myös sarvilakkeja. Pohjoisen saamelaisille on ollut kulttuurillisesti suuri asia saada sarvilakki Inariin saamelaismuseo Siidaan. Sarvilakin tietä nykypäivään on ollut viitoittamassa eritoten filosofian maisteri Eeva-Kristiina Nylander ja taitelija Outi Pieski.

"(Repatriaatio) tarkoittaa sitä, että alkuperäiskansa voi itse tutkia esineitä ja palauttaa niihin merkityksiä. Re-matriaatio tuo perimätiedon ja -taidon takaisin esineisiin ja sosiaalistaa ne uudelleen osaksi elävää yhteiskuntaa."

"Repatriaatio on prosessi, jossa käydään läpi yhteistä, vaiettua ja ehkä epämiellyttävääkin historiaa, kuten kolonialismia ja sitä, miten saamelaisia on ylipäätään kohdeltu."

E-K. Nylander (Lapin Kansa, 10.2.2023)

"On hirveää miten meidän historia on niin piilossa, se vaikuttaa kaikkien identiteettiin. Jokaisella kansalla on oma tarina...Kuinka duodji kantaa tietoa, perinteitä, historiaa. Sen kaiken voi lukea yhdestä esineestä, kuinka paljon se kertoo, se on aika hurjaa..."

"Toivon että suomalaisen historiankertomuksen rinnalla olisi esillä myös saamelainen historiankertomus. Meilläkin on oma historiamme, mekin olemme olemassa."

O. Pieski (Faktalavvu, 6.12.2017)

Nämä edellä mainittujen lainauksien sisältämät käsitykset ovat hyväksyttyjä, kun puhumme pohjoissaamelaisesta, inarinsaamelaisesta tai kolttien kulttuurista. Kun alamme puhua samassa yhteydessä metsäsaamelaisesta kulttuurista, ei näillä seikoilla yhtäkkiä olekaan mitään merkitystä. On jopa sallittua vähätellä esineistön ja perinteiden merkitystä ja vielä lisäksi kääriä näihin ennakkoluuloilla ja halveksunnalla väritettyjä mielikuvia. Oikeus omaan kulttuuriperintöönsä ei siis näyttäisi ollenkaan koskevan eteläisemmän alueen saamelaisia.

Sen sijaan sarvilakin kaltainen kulttuuriperintö narratiiveineen on omittavissa pohjoiseen. Näistä on esimerkkinä Kitkan lapinkylän alueelta peräisin olevat rummut. On hienoa, että oikein, kun nämä ovat löytäneet tiensä Suomen ainoaan saamelaismuseoon. Sellaiseen ne tietysti kuuluvatkin. Sen sijaan metsäsaamelaisesta kulttuurista et löydä Siidasta mainintaa.

Yllä olevan kuvan teksti: 

Rummut näyttelyssä

Luterilaiset papit hävittivät rummut lähes sukupuuttoon. Runsaat 70 rumpua säästyi tuholta, kun virkamiehet ja matkailijat ottivat niitä talteen ehkä välittääkseen ne eteenpäin Euroopan aatelisille. Pääosa säilyneistä rummuista on peräisin Åselen ja Luulajan Lapeista. Myöhemmin rummut liitettiin kansallisiin museokokoelmiin.

Kemin Lapin alueelta on säilynyt tiettävästi vain kaksi kehärumpua. Ne ovat muita tunnettuja saamelaisrumpuja suurempia. Niissä maailma on jaettu yliseen, keskiseen ja aliseen maailmaan. Näiden välissä on selkeä kulkuaukko, joka sitoo maailmat saumattomasti toisiinsa.

Näyttelyssä on esillä alkuperäinen Kemin Lapin rumpu, jonka Nordiska museet Tukholmassa on luovuttanut Saamelaismuseo Siidalle. Toinen rummuista on paikalla 3D-mallinnoksena. Alkuperäinen on Leipzigin Etnografisessa museossa (Museum der Völkerkunde). Mallinnos muistuttaa meitä siitä, miten paljon saamelaisten perintöä on yhä maailmalla odottamassa paluuta kotiin Saamenmaalle.) 

On ristiriitaista, että metsäsaamelainen aineellinen ja aineeton kulttuuriperintö kelpaa saamelaiseen kuvastoon, mutta perinnön tuottaneiden ihmisten jälkeläiset eivät kelpaa osaksi yhteisöä. 

Tässä yhteydessä ei voida olla ottamatta esimerkiksi myös Kuolajärven lapinkylän alueelta Onkamosta löydettyä rummun vasaraa. Samaista vasaraa saamelaiskulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola esittelee mainetta niittäneessä kirjassaan Entiset elävät meissä. Kirjaan hän on kuitenkin kirjoittanut oman lukunsa vähätelläkseen alueen väestön saamelaisuutta, perimää ja kulttuuria.

Ei voi olla pohtimatta, kuinka paljon metsäsaamelaista aineellista kulttuuria voisi löytää museoiden arkistoista Suomesta. Euroopan museoista puhumattakaan. Aineistojen tutkimiseen ei ole saatu tarvittavia resursseja. Pohjoisen historialla on meille kaikille paljon kerrottavaa, kunhan sen vain annettaisiin tulla esiin. Se auttaisi useita tahoja ymmärtämään myös tätä päivää. Moniäänisyyden sallivaan saamelaiskeskusteluun saakka Suomi, Lappi ja Saamenmaa elää sen tiedon varassa, mitä ns. yhteiskunnallisesti validien saamelaisryhmien edustus haluaa viestittää.